Lahjoja vain nyt saat

Pieni tai vähän isompi yksinpelien sarja kaikilta hahmoiltani tarinamuodossa. Ja tämähän liittyy siis tähän tempaukseen. :)

Jalopääsky & Villitoive
Pitkään ja hartaasti oli Villitoive ollut jo viiden kuukauden ajan Valtakunnan vankina käännytyksen kohteena. Pitkään oli Jalopääsky jaksanut kulkea Kurjenlinnan kätköissä ruokkiakseen vankejaan. Jo pitkään Villitoive oli kestänyt vankeutta ilman fyysisia merkkejä siitä. Ruoka oli hyvää ja ravitsevaa eikä juomissakaan valitettavaa ollut. Vankeus vain alkoi käydä henkisesti Villitoiveeseen, niin ettei neitokainen tiennyt milloin oli päivä ja milloin yö. Oli vain tasainen aika, jatkamassa vääjäämätöntä kulkuaan. Mistään ei kulkeutunut yleensä ääntäkään, ellei tarkasti kuunnellut. Villitoive oli pitkän aikaa tutkinut vankilaansa, huonettaan, mutta ainoa yhteys muuhun maailmaan oli hiljainen ilmanvaihtoputki, josta surrutti ilmaa omaa tahtiaan. Jos tuuli, sitä tuli kovin paljon kerralla, mutta tyynellä säällä ilma tuntui seisahtuneen.
Ovelta kuului kalahdus, se tuttu metallinen ääni, joka kertoi avaimen kiertyvän lukossa. Oli siis päivä ja Jalopääsky oli tulossa hänen luokseen. Villitoive loikkasi äkkiä alas hormin äärestä petinä toimivalle ummehtuneelle taljalle, josta pöllähti pölypilvi. Se sai neidon yskimään.
Jalo saapui huoneeseen mukanaan ruokaa ja juomaa, kiva. Hämärä huone ei paljastanut toisen kasvoista mitään. Jalo sulki oven ja sytytti kynttilänä toimivan erikoisen valkean pötkylän. Valo virtasi kynttilästä huoneeseen ja Villitoive kulki lähemmäs nälissään ja janoissaan. Toivottavasti Jalopääskyllä olisi jotakin kivaa.
”Minulla on nälkä, anna nyt sitä ruokaa”, Villitoive vaati istuutuessaan alas kynttilän ja sen pöydän ääreen. Jalopääsky availi tavaroitaan ja otti esille jotakin mielenkiintoista, joka tuoksui lihalle. Toinen vaati hänen olevan hiljaa ja kuuntelevan. Villitoive kurtisti kulmiaan ja nyökkäsi epäröiden.
”Okei, mutta mitä sinä aiot?” neito kyseli ja sai vain hiljaisuutta Jalopääskyn kaivellessa esiin nyyttiä. Villitoive sai sen eteensä ja söi sitä nopeasti, se oli hyvää peuranlihaa.
”Mmm, hyvää. Oletko saanut sen itse kiinni?” nuorikko kysäisi hymyillen hyvää oloa ja kävi maate. Jalopääsky nyökkäsi ja veti esiin pikarin, josta Villitoive sai juoda. Pihlajanmarjaviiniä, kuulema. Se oli oikein hyvää ja toi kivan olon, sellaisen keveän. Villitoive oli juuri siemaisemassa sitä lisää, kun ovesta ilmestyi joku tyyppi, kuuraturkkinen ilves. Se ei ollut Villitoiveelle yhtään tuttu, mutta sen sijaan Jalopääskyllä tuntui olevan vahva taju siitä, kuka tämä tulija oli. Villitoive arveli sitä esi-isäksi, vaikkei tiennyt sen henkilöllisyyttä. Jalopääsky hoiti puhumisen tervehtiessään hyvin lämpimästi tulijaa ja sitten kertoi Villitoiveelle tämän olevan hänen isänsä. Kappas, Villitoive hämmentyi hyvin arvokkaasta seurasta ja teki johtopäätöksiään, että Jalopääskyn isän kuuluisi olla Tsaari itsekin. Villitoive teki kunniaa toiselle nyökkäämällä kumarruksenoloisasti, kun ei parempaankaan pystynyt maatessaan siinä. Aivan yhtäkkiä otus otti esille kaksi hohtavaa kristallikorua, joista toinen oli vaaleansininen ja toinen hieman tummempi. Toisen, tummemman sai Jalo, kun taas vaaleamman esi-isä antoi Villitoiveelle.
”Kiitos tästä, arvoisa Tsaari”, Villitoive kiitti mielissään ja hyvillään, kuitenkin äänessä kunnioitus kuultaen. Sitten esi-isä poistui ja Jalopääsky otti kamppeensa, jättäen neitosen yksin korunsa kanssa. Sitä ihaillen Villitoive tunsi väsymystä viinistä ja nukahti siihen, korun loistaessa omaa valoaan.

Skielrah & Kätketty
Päivä kääntyi iltaan Skielrahin kulkiessa tätinsä Kätketyn kanssa metsässä. Kätketty oli viemässä häntä toveriensa lintujen luo ja nuori neiti oli aivan innoissaan. Kätketty oli kiva täti, aina apuna, jos sitä tarvittiin, mutta kulku oli hieman hidasta Kätketyn jalan takia. Skielrah ei tiennyt, mitä siinä oli, mutta kipeä se kuulemma oli.
Ja matka jatkui ja jatkui, Lehtimetsässä. Pian vastaan saapui sokealta vaikuttava raihnainen kuuraturkki, jolle Kätketty puhui kunnioittavasti. Skielrahille Kätketty kuiskasi tämän olevan esi-isä, hyvin vanha ja viisas.
”Tervehdys, esi-isä”, Skielrah tervehti iloisesti ja riensi lähemmäs. Samassa esi-isä hätkähti taaksepäin kuin olisi säikähtänyt ja pudotti kaksi kristallikorua maahan. Skielrah katsoi näitä ihmeissään, ne olivat niin kauniita hehkuessaan siinä haaleansinistä valoaan.
Esi-isä nyökkäsi koruja kohti ja antoi heidän ottaa ne lahjana esi-isiltä valonjuhlan kunniaksi. Epäröiden kaksi ilvestä nappasivat korut itselleen ja esi-isä lähti kumartaen kulkemaan kauemmaksi heistä, lopulta häviten usvaan.
Kaksikko katsoi toisiinsa nopeasti ja sitten pujottivat korut kaulaansa, lopulta jatkaen matkaansa.

Sadetuuli
Korpinkynnen päällikkö oli itsekseen saalistamassa ja reviirinrajoja tarkastamassa Saaren länsiosissa. Oli kiva ilta, tähtitaivas ja lunta. Harmaa ilves oli huolissaan klaanistaan, sillä se oli hiljainen, niin kovin hiljainen. Kristallikuiske oli kokonaan kadonnut eivätkä muut tuntuneet osallistuvan klaanin arkeen, niin Sadetuulesta tuntui. Hän haki enää vain itselleen ruokaa ja toisinaan nappasi jotakin saaliskasan perukoilla, kaiketi joku sieltä niitä söi pois.
Nyt yksinäisyys oli nakertanut hieman herran mielialaa, sillä hän oli varsin alakuloinen ja uskonsa menettänyt, tulevaisuudella ei varmasti olisi mitään annettavaa. Pikkuhiljaa uros alkoi olla varmempi siitä, ettei Korpinkynttä olisi enää järkevä pitää yllä sellaisenaan. Se pitäisi joko hajottaa tai yhdistää toiseen klaaniin. Pohdiskellen Sadetuuli vahvisteli valjuiksi käyneitä reviirimerkkejä yksi toisensa jälkeen kuin pitäen sitä turhana. Uroksella ei ollut enää mitään annettavaa klaaninsa suhteen ja väsymys oli vienyt hänestä kaiken elämänilon. Oli vain tyhjä kuori, jonka tuuli saattoi minä hetkenä hyvänsä viedä mukanaan. Haukotellen Sadetuuli kulki eteenpäin pohtien mitä tekisi elämällään. Jotenkin vain kiinnosti luopua kaikesta ja ryhtyä johonkin muuhun. Kyllä laumalaiset ymmärtäisivät. Ketunmieleltä pitäisi vain kysyä asiasta, halusihan hän varapäällikkönä ja klaanin alkuperäisenä jäsenenä varmasti tietää päällikön suunnitelmasta. Jos Ketunmieli haluaisi jatkaa klaanin pitämistä, niin tämä saisi tehdä niin, mutta jos ketään päälliköksi halajavaa ei ilmestyisi, Sadetuuli miettisi mitä tekisi.
Hiljalleen Sadetuuli sai selkeyttä karkaileviin ajatuksiinsa, kun paikalle saapui esi-isä. Esi-isä oli Sadetuulelle tuttu, Syystuuli. Tämä Ilvesklaanin entinen päällikkö nyökkäsi arvokaimalleen tervehdykseksi ja totesi joskus vain sydämen tietävän oikean.
”Tiedän, mutten tiedä onko päätös sydämeni vai järkeni”, Sadetuuli vastasi ja sai vastaukseksi vain hiljaisen hymähdyksen. Lopulta Syystuuli totesi vain Sadetuulen tietävän sen. Pian esi-isä nappasi turkkinsa seasta sinisen kristallikorun, jonka ojensi Sadetuulelle, sanoen rohkaisevia sanoja Sadetuulen päätöstä koskien. Vaikka Syystuuli ei ollutkaan Nietostuulen vertainen sananiekka, ei Verivuoren haamu mikään huono siinä hommassa ollut. Sadetuuli otti korun vastaan kiitollisena.
”Kiitos, Syystuuli -” hän aloitti kiitoksensa, mutta sitten tuuli pöllytti pakkaslunta esi-isän päälle. Kun lumi palasi maahan, esi-isä oli poissa ja jättänyt Sadetuulen yksin miettimään kohtaloaan koru kaulassaan hohtaen.

Qanri
Kokoharmaa herra kulki eteenpäin pohtien kaikkea maan, taivaan ja Tähtien Niityn välillä. Lehtimetsä oli hiljainen, ainoastaan lumi hieman narisi tassujen alla. Lyhyt karva ei ollut omiaan pakkasessa, joka muistutteli olemassaolostaan kietomalla itseään Qanrin ympärille. Harmaa uros ei tiennyt mitä se edes teki Lehtimetsän kätköissä yksinään, mutta hän ei viitsinyt kääntyä ympärikään. Jotenkin oli rauhoittavaa vain kulkea ja tutkia aluetta, johon ei ollut viitsinyt aiemmin tutustua sen kummemmin. Kenties joku päivä hän osaisi kulkea metsässä vaikka pilkkopimeään talviaikaan silmät kiinni, mutta nyt hän kaipasi valoa, jonka avulla nähdä paremmin.
Samassa esi-isä saapui polulle ja heitti törkeästi Qanria jollakin. Se oli koru, jonka hän nappasi mukaansa ja lähti jatkamaan matkaa sen hämyssä.