(V) Better let you go to find a prince

// Tervetuloa kuka tahansa! Ei väliä, vaikka toisi toisestakin klaanista jonkun paikalle :3

Sadetuuli
Korpinkynnen päällikkö oli aikansa järjestellyt majaa kuntoon, kunnes oli kyllästynyt ja lähtenyt kiipeämään Korppivuoren päälle, hiljalleen ja hiljalleen. Mukanaan hänellä ei ollut mitään, mutta hän oli viettänyt vuorella jo kolme päivää, tutkien aluetta kulkien hitaasti, mutta varmasti. Niinpä hän oli päässyt huipulle vasta nyt, istahtanut alas ja katsonut alhaalla siintävää Saarta, joka eli elämäänsä välittämättä ilveksestä, joka oli sisältään tyhjä, kaikkensa antanut. Klaani oli hajanainen ja kuin luovuttanut, kuolemaisillaan oleva peto, joka oli tajunnut, ettei tulisi voittamaan taistelua. Yhdessä Valtakunnan kanssa Kurjenlinna oli voimakkaampi, vielä kun Sadetuuli oli kuullut Ilvesklaanin liittyneen myös siihen. Harmaa ilves oli haavoittunut, ei keholtaan, vaan mieleltään. Hän tunsi kaikkea, vaikkei tuntenut mitään. Oli kuin hän olisi ollut erillisessä kerroksessa, mieli irtaantunut kehosta tyhjyyteen.
Eniten Sadetuulta häiritsi se, ettei hän osannut tehdä mitään Kristallikuiskeen hyväksi. Hän kyllä rakasti toista, muttei osannut olla toisen kanssa tai tehdä mitään, mikä olisi normaalia. Sadetuulta pelotti se, jos Kristallikuiske ei rakastanutkaan häntä enää, sen vuoksi, kun hän ei ollut pelastanut tuota aikaisemmin vankilasta, Jalopääskyn hoteista. Korpinkynteläinen oli päättänyt tehdä sen, mikäli parasta, päästää irti Kristallikuiskeesta, antaa tälle vapaus kulkea missä haluaisi ja etsiä joku toinen, joku parempi, joka osaisi tarjota Kristallikuiskeelle juuri sitä, mitä Sadetuuli ei osannut ja jota neito kuitenkin tarvitsi.
Hiljaa, epäröiden Sadetuuli esitti mielessään toiveen, että Kristallikuiske saapuisi paikalle, mutta sitten hän moitti itseään. Ei Kristallikuiske tulisi, koska ei tiennyt, missä Sadetuuli oli. Vain esi-isät tiesivät eivätkä hekään varmasti antaisi Kristallikuiskeen tulla paikalle, jossa kaksi toisiinsa kietoutunutta kohtaloa eroaisi toisistaan. Se sotisi esi-isien tahtoa tehdä kaikkien elämästä onnellisempaa vastaan.
Hiljaa Sadetuuli istui aloillaan, tuntematta kehonsa pakotuksia tai jalkojensa valitusta lihasten jäykistyessä liikkumattomuudesta. Oli vain Sadetuuli ja tuska, jota hän koki syvällä sisimmässään, tietämättä pakoreittiä. Kaikki tuntui tarkoituksettomalta kuin kiirehtiminen jokeen sateessa. Ajatukset ahdistunutta kehää pyörien kuin häkkiin suljettu tiikeri Sadetuuli katsoi eteensä tyhjällä katseella, kuulematta tai näkemättä enää kunnolla mitään. Oli kuin hänen ja maailman väliin olisi vedetty läpinäkyvä kangas, joka estäisi kummastakin suunnasta tulevia ärsykkeitä saavuttamasta kohdettaan.

Kristallikuiske
Paluu. Se oli vaikein asia, oli aina ollut. Riidan tai vaikeuksien jälkeen oli niin helppoa vain lähteä, jättää vaikeat asiat taakse, mutta takaisin tuleminen ja ongelmien kohtaaminen oli aina ollut naaraan heikkous. Ongelmien välttely oli johtanut tuon liittymiseen Korpinkynteen ja Sadetuuleen rakastumisen, mutta se oli myös aiheuttanut suurimman osan kaksikon ongelmista. Naaras oli ollut paluu retkellään jo muutaman päivän ajan. Ensin tuo oli lähtenyt määrätietoisesti kulkemaan kohti Korpinkynnen aluetta, mutta sitten tuo olikin alkanut epäröidä ja hidastella. Sen jälkeen tuo oli taas löytänyt rohkeutensa kohdata ongelmat, mutta sen jälkeen epävarmuus oli taas iskenyt. Epävarmuus ja päättäväisyys olivat vaihdelleet naaraan mielessä ja tuon reitti oli välillä kulkenut suoraan, sitten mutkitellut, kiemurrellut ja kaarrellut ja sitten taas kulkenut suoraan. Miten niin lyhyen matkan kulkemiseen edes pystyi kuluttamaan niin paljon aikaa?
Yksisilmäinen naaras oli kuitenkin onnistunut saavuttamaan Korpinkynnen reviirin rahan, joka oli hyvin haalea. Tuo alkoi taas epäröidä ja meinasi jo kääntyä takaisin, mutta päätti kuitenkin mennä perille, kun kerran oli sinne asti vihdoin päässyt. Epävarmoin ja hitain askelein tuo käveli Korpinkynnen leirille, missä ei kuitenkaan ollut ketään. Naaras pysähtyi Korppivuoren juurelle, mistä tuo pystyi haistamaan Sadetuulen yksinäisen hajun. Hetken epäröityään tuo uskaltautui kulkemaan kohti vuoren huippua, seuraten Sadetuulen hajua. Hyvin pitkältä tuntuneen ajan kuluttua tuo saapui huipulle ja pysähtyi kuin seinään nähdessään Sadetuulen. Yhtäkkiä tuntuikin siltä, ettei naaras ollut mitenkään varautunut kohtaamaan harmaata ilvestä, entä jos tuo olisikin vihainen. Pakokauhu iski naaraaseen ja tuo halusi vain juosta karkuun, mutta samalla tuo myös halusi päästä Sadetuulen luo. Tunteiden ja ajatusten myllertäessä tuo ei osannut tehdä mitään, vaan jäi seisomaan paikoilleen ja katsomaan tuota ehkä maailman yksinäisintä ilvestä.

Sadetuuli
Jo kauan aikaa Sadetuuli oli toivonut kaikilta tuntemiltaan esi-isiltään Kristallikuisketta saapuvaksi. Pitkän aikaa toive oli jäänyt vain harhakuvitelmaksi, pelkäksi toiveeksi Sadetuulen sisällä. Kristallikuiske oli kadonnut hänen elämästään kuin kesän keskelle eksynyt lumihiutale, poissa ainiaan, Sadetuulen mielessä. Hiljaa uros istui ja mietti miettimästä päästyäänkin eikä meinannut hetkeen tajuta rakkaansa olevan hänen lähellään. Vasta kun avulias tuuli puhalsi vasten harmaan ilveksen kasvoja, hän joutui kääntämään katseensa poispäin vuorelta siintävästä maisemasta ja näkemään Kristallikuiskeen, seisomassa aloillaan kuin talvella kasvava kukka, kuin irtonaisena maisemasta. Toiveikas riemu hulahti läpi Sadetuulen kehon, kunnes epätoivo ja haikeus ottivat taas valtansa takaisin. Sadetuuli nousi seisomaan varovasti kuin peläten säikäyttävänsä toisen pois ja vain katsoi toista haikeana.
"Sinä tulit", hän lausui saaden ääneensä ja itseensä nyt jo iloa. Kristallikuiske oli palannut. Viimein. Vain vaivoin Sadetuuli hillitsi itseään ryntäämästä toisen luo, ottaen varovaisen askeleen kohti ilvestä, joka oli hänelle tuonut paljon hyvää, mutta myös paljon vaivaa.
"Esi-isät toteuttivat toiveeni. Kiitos heille", Sadetuuli lausui enemmän itsekseen kuin tarkoitettuna kenellekään. Hän otti varovaisia askelia kohti Kristallikuisketta, joka näytti olevan irtonainen koriste maisemassa, jotenkin toinen näytti kuuluvan siihen, mutta toisaalta ei.
"Oletko vihainen minulle?" Sadetuuli kysyi varovasti kuiskaten, peloissaan ja valppaana.

Kristallikuiske
Seisoi paikoillaan ikuisuudelta tuntuvan ajan. Sadetuuli ei ollut nähnyt naarasta vielä. Vielä ehtisi juosta, mutta vaaleanruskea ilves tiesi, ettei se auttaisi enää, se ei ratkaisisi mitään. Tuulenpuuska sai Sadetuulen kääntymään ja katsomaan Kristallikuisketta, joka tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä. Toinen näytti haikealta noustessaan seisomaan varovasti. Sadetuuli totesi hiljaa, mutta iloisen kuuloisena, että naaras oli tullut. Kristallikuiske tunsi suurta onnea, kuullessaan toisen äänessä iloa ja nyökkäsi vastaukseksi. Sadetuuli lausui kiitoksensa esi-isille ja otti varovaisia askeleita kohti Kristallikuisketta. Tuntui, kuin olisi voinut purskahtaa itkuun minä hetkenä hyvänsä, mutta naaras yritti hillitä tunteensa. Sadetuuli kysyi, josko Kristallikuiske olisi vihainen tuolle. Kristallikuiske pudisti päätään, eihän tuo mitenkään voinut olla vihainen toiselle, eihän hänellä ollut mitään syytäkään.
"Oletko sinä vihainen minulle?", esittää kysymyksen takaisin hiljaa kuiskaten.

Sadetuuli
Urosilves oli kysynyt Kristallikuiskeelta, oliko tämä vihainen ja saanut helpottavan vastauksen - päänpudistuksen. Sydän hypähti helpotuksesta alemmas ja kaikkialle raukesi rauhallisuus. Kristallikuiske kysyi kuiskaten saman kysymyksen ja Sadetuuli punnitsi nopeasti vastaustaan.
"En sinulle, vaan itselleni", uros tokaisi hitaasti kuin peläten sanojen satuttavan häntä suusta tullessaan. Hän huokaisi ja otti varovaisen askeleen takaisin, vältellen Kristallikuiskeen katsetta.
"Olen vihainen itselleni, koska en tullut pelastamaan sinua aiemmin. En tiedä edes, mitä sinulle tapahtui, mitä en voi antaa anteeksi itselleni", Sadetuuli paljasti hiljaa ja istahti aloilleen, hypistellen maata etutassuillaan.
"En saisi pitää sinua täällä. Sinulla on oikeus mennä, lentää vapaana kuin lintu", Sadetuuli lausui hiljaa, vaikkei olisi halunnut niitä sanoakaan. Sanat repivät Sadetuulen sisintä rikki, mutta hän tiesi sen olevan oikein.
"En ole mitään sinulle, sinä ansaitset paljon parempaa. Mene ja löydä itsellesi joku toinen, joka pystyy huolehtimaan sinusta paljon minua paremmin", harmaa uros sanoi ääni väristen, peläten tipahtavansa tyhjyyteen. Herra tärisi kauttaaltaan, ei kylmästä, vaan surusta. Oliko hänen loppunsa tässä?

Kristallikuiske
Sadetuuli vaikutti helpottuneelta saadessaaan päänpudistuksen vastaukseksi kysymykseensä. Sitten hän vastasi kysymykseen itse ja kertoi olevansa vihainen itselleen. Toinen kertoi olevansa vihainen itselleen, koska ei tullut pelastamaan naarasta aikaisemmin.
"Se ei ole sinun vikasi. Et voinut mitenkään tietää, että minut olisi edes pitänyt pelastaa, kun kerran häviän aina vähän väliä", sanoi toiselle. Sadetuuli alkoi puhua siitä, kuinka naaraan pitäisi saada olla vapaa kuin lintu, eikä Kristallikuiske aluksi ymmärtänyt mitä tuo tarkoitti, ennenkuin tuo sitten taas jatkoi puhumista. 
"Lopeta tuollaiset puheet! Sinä olet minulle kaikki, mitä kuvitella saatan, enkä todellakaan ansaitse ketään sinua parempaa. Sinua parempaa ei ole, enkä edes ansaitse sinua. Eikä kukaan pysty huolehtimaan minusta sinua paremmin. Etkö ole huomannut? Olen puoliksi sokea ja henkisesti epävakaa, eikä kukaan pystyisi ymmärtämään minua, kun en edes itse ymmärrä itseäni", sanoi toiselle, puoliksi huutaen.

Sadetuuli
Ilvesuros katsoi Kristallikuisketta sumeiden silmien läpi ja huomasi kyynelehtivänsä. Kristallikuiske yritti saada Sadetuulta tajuamaan, ettei vika ollut hänessä, mutta turhaan. Vika todellakin oli ollut hänessä, hänen olisi pitänyt tietää.
"Mutta... Minä olen päällikkösi ja minä olen... kumppanisi. Minun pitäisi tietää. Ei ole sinun tapaistasi kadota niin kauaksi aikaa. Olet palannut aina takaisin kuukauden sisällä. Nyt annoin sinun kitua siellä... vankilassa, Jalopääskyn hoivissa enkä edes osannut epäillä mitään", päällikkö kertoi ääni täynnä tunteita, jotka vaihtelivat surusta katkeruuteen ja syyllisyyteen. Hänen jos kenen olisi pitänyt osata epäillä. Kristallikuiske puoliksi huusi heidän suhdettaan puolustavia sanoja. Sadetuuli tunsi tasapainonsa heikkenevän vähän, hän huojui tuulen riepottelemana istuessaan aloillaan itkien hiljaa ja tuskallisesti.
"En pysty tähän. En pysty elämään sinun kanssasi tai ilman sinua, ilman pentujamme, ilman mitään, mikä osoittaisi minulla olevan vielä otetta elämään. Tuntuu tyhjältä, tuntuu kuin mitätön tuulenpuuskakin voisi heilauttaa minut tyhjyyteen. Satutan itseäni satuttamalla sinua, vaikken edes tajua sitä. En pysty lopettamaan tai luottamaan siihen, että juuri sanomasi on totta, sillä se kuullostaa minun korvaani... niin väärältä. Kuinka voisin olla sinulle parasta, jos en edes pysty huolehtimaan itsestäni? Tai klaanistani. Korpinkynsi tekee kuolemaa, kituu, kuihtuu. Meillä ei ole oppilaita, ei pentuja, ei parantajaa, vain viisi ilvestä yrittämässä olla yhtä, samalla kun heidän päällikkönsä tekee huonoja päätöksiä ja antaa klaanin Valtakunnalle, joka hädin tuskin on meitä vahvempi. Olen pettänyt kaikki, erityisesti sinut. En voi katsoa sitä enää", Sadetuuli lausui raskaasti hengittäen ja yritti pitää ääntään vakaana, mutta silti se tärisi tunteen määrästä.

Kristallikuiske
Katsoi Sadetuulta niin päättäväisesti kuin vain siinä tilanteessa pystyi, samalla kun tunsti itsensä hajoavan pieniksi palasiksi hetkenä minä hyvänsä. Sadetuuli edelleen syyllisti itseään naaraan vakuutteluista huolimatta.
"Sinä et edes mitenkään voinut tietää missä olin. Miten sinulla edes olisi aikaa murehtia siitä, mihin minä olen kadonnut? Minä katoan vähän väliä ja sinulla on klaani huolehdittavana, ei sinun kuuluisikaan epäillä mitään", sanoi yrittäen vielä vakuutella uroksen syyttömyyttä, mutta ei kuitenkaan uskonut toisen kuuntelevan puhetta. Tuulenpuuska riepotteli Sadetuulta ja hetken jo näytti kuin tuo olisi kaatunut. Sitten tuo alkoi taas puhua ja mainitsi kaksikon kuolleet pennut, mikä sai Kristllikuiskeen hetkeksi luimistamaan korviaan.
"Et ole vielä kertaakaan satuttanut minua, mutta minä olen satuttanut sinua senkin edestä, olen satuttanut kaikkia jotka tunnen ja olen suurin syypää kaikkiin ongelmiimme. Mutta jos sinusta tuntuu, että tämä kaikki on liikaa, että et jaksa enää ja että emme voi enää auttaa toisiamme niin voin lähteä. Voin nyt kääntyä ja kävellä pois, kadota elämästäsi", vastasi Sadetuulelle ja tunsi kyyneleiden valuvan pitkin poskeaan.

Sadetuuli
Uros katsoi Kristallikuisketta vain vaivoin, omaan huonouteensa ja tyhjyyteensä kadonneena. Tyhjyys oli kaikkialla Sadetuulen mielessä, ihan liikaakin. Toinen yritti saada Sadetuulta uskomaan, mutta hän ei uskaltanut tehdä niin.
"Jos uskon sanojasi, kuka minä olen? Lupasin pitää sinusta huolta, mutten tehnyt niin. En edes pystynyt. Eikö se, ettei edes yritä, ole pahempi kuin se, että epäonnistuu?" päällikkö sanoi surullisena. Kristallikuiskeen luimistelu jäi kokonaan huomioimatta ja Sadetuuli värähti toisen puhuessa itsestään. Jostakin kumpusi syvä tarve lohduttaa toista ja niin vaistojensa varassa uros nousi ylös hitaasti ja kulki toisen luo, istahtaen toisen viereen ja nojautuen toisen kylkeä vasten, mikäli toinen sen sallisi. Siinä Sadetuuli olisi ja lohduttaisi toisen turkin seassa.
"Sinä et ole tehnyt mitään väärää", hän onnistui sanomaan ja nielaisi. Hän ei halunnut Kristallikuiskeen lähtöä perheensä luota ja muutenkin Sadetuuli ei enää tuntenut kuuluvansa klaaniin, jonka oli pettänyt.
"Jää sinä tänne, niin minä katoan. Lähden pois, sillä sinulla on oikeus jäädä perheesi luo. Olen itse pettänyt myös heidät, kun annoin klaanin Valtakuntaan enkä tunne kuuluvani tänne", herra kertoi synkästi toisen viereltä, jos siis siinä oli.

Kristallikuiske
Katsoi Sadetuulta, jota naaras ei mitenkään pystynyt repimään pois tyhjyyden maasta. Tunsi olonsa jokseenkin epäonnistuneeksi, mutta ei halunnut luovuttaa.
"Jos uskot sanojani, olet Sadetuuli. Minun kumppanini ja Korpinkynnen vahva päälikkö. Milloin lupasit pitää minusta huolta? Sitäpaitsi sinä olet yrittänyt ja sinä tunnet minut, en pidä siitä että minua hyysätään ja huolehditaan liikaa", yritti vielä vakuutella urokselle. Yllättyy kun saikin toisessa reaktion aikaan puheellaan, kun toinen tuli istumaan viereen ja nojautui kylkeen. Kristallikuiske antoi itselleen luvan nauttia toisen läheisyydestä taas pitkästä aikaa, mutta havahtuu kun Sadetuuli sanoi lähtevänsä itse.
"Minkä perheen? Sinä olet kaikki perhe, joka minulla on. En ole ikinä tuntenut kuuluvani tähän klaaniin, olen ollut täällä vain sinun takiasi", sanoi toiselle saaden sitten idean.
"Karataan yhdessä", ehdotti toiselle, tietämättä mitä mieltä uros olisi ehdotuksesta.

Sadetuuli
Hiljaa uros katsoi välttelevästi kumppaniaan, joka vakuutteli. Sadetuuli ei halunnut uskoa, mutta joku hänen sisällään, pieni tunne, pieni syrjään vetäytynyt rakkaudenhäivähdys muistutteli omasta olemassa olostaan ja kehotti urosta uskomaan. Kristallikuiske vastasi Sadetuulen enemmän retoriseksi tarkoitettuun kysymykseen, mutta se vain vakuutti harmaata herraa enemmän. Vaikka epäilys hänen kyvystään tehdä Kristallikuiske onnelliseksi eli, pieni varmuus oli taas paikalla. Enemmän sadetuulimainen varmuus. Sadetuuli ei sanonut mitään, vaan liikkui toisen viereen ja sai nauttia läheisyydestä. Puhuttuaan hän sai Kristallikuiskeelta yllättäviä sanoja. Korpinkynsi ei ollut kummankaan perhettä enää.
"Haluatko varmasti karata kanssani? Elämästä voi tulla vaikeampaa silloin, ilman klaania. Muuttaisimmeko muualle vai Valtakuntaan?" Sadetuuli kysyi, nyt hieman vakaammin.

Kristallikuiske
Katsoi toista, vaikka tuo välttelikin katsekontaktia. Sadetuuli ei enää vastannut naaraan vakuutteluihin, joten tuo uskoi saaneensa toisen sanattomaksi. Ehkä toinen oli alkanut uskoa Kristallikuiskeen sanoja tai sitten tuo ei vaan enää keksinyt mitään vastaväitteitä. Hetken kaksikko nautti läheisyydestä. Yllättävää kyllä Sadetuuli vaikutti jopa hieman innostuvan tai vähintäänkin kiinnostuvan naaraan ehdotuksesta.
"Kenen muunkaan kanssa karkaisin", vastasi Sadetuulen kysymykseen naurahtaen. "Mennään jonnekkin muualle, tutkitaan koko saari vaikka. Valitaan jostain paikka, josta pidämme ja jäädään sinne. Minulle on aivan sama vaikka olisikin vaikeampaa, en ole muutenkaan ikinä tuntunut sopeutuvan klaani elämään", kertoi toiselle.

Sadetuuli
Uros oli hetken vain siinä, yrittäen nauttia hetkestä. Kristallikuiskekin vain oli eikä sanonut hetkeen mitään. Pian kaksikko alkoi keskustelemaan karkaamisesta.
"Kuka tahansa lähtisi kanssasi", Sadetuuli tokaisi ja mietti hetken. Kristallikuiske ehdotti koko saaren tutkimista, joka vaikutti kivalta.
"Tehdään niin. Itsekään en nauti niin paljon enää klaanielämästä", uros tokaisi ja hymyili arasta.
"Lähdetään heti", hän sanoi ja naurahti.

Kristallikuiske
Puhuttiin karkaamisesta ja Sadetuuli sanoi kenen tahansa lähtevän naaraan mukaan.
"Olkoot niin, mutta minä en lähtisi kenen tahansa mukaan", vastaa naurahtaen. Sadetuuli suostui ehdotukseen tutkia koko saari ja ehdotti lähtemistä heti.
"Minne menemme ensin?", kysyi, nousi ylös ja tunsi pitkästä aikaa olevansa innoissaan jostakin.

Sadetuuli
Herra nyökkäsi vaitonaisena rakkaalleen, joka halusi lähteä vain Sadetuulen matkaan karkuretkelle.
"Se... on mukava kuulla", herra tokaisi arasti hymyillen ja mietti, pitikö toisen naurahtava toteamus paikkansa vai ei. Kristallikuiske kuullosti innokkaalta kysyessään ensimmäistä määränpäätä.
"Ensiksi meidän täytyy lähteä majalle, ilmoittamaan lähtemisestämme. On vain reilua, että Ketunmieli tietää nousevansa päälliköksi", pian entinen päällikkö tokaisi ja mietti lisää.
"Sitten haluaisin nähdä kaiken mahdollisen tällä saarella, sinä saat päättää, mihin suuntaan menemme ensin", harmaa uros vastasi hymyillen, itsekin innostuen.

Kristallikuiske
Hymyili urokselle, joka vastasi hieman vaivaantuneesti aikaisenpaan toteamukseen. Toinen sanoi, että ensin pitäisi mennä majalle.
"Selvä", vastasi toiselle. Kuulemma naaras saisi päättää, mihin suuntaan kaksikko menisi ensin. Nyökkäsi vastaukseksi ja otti muutaman hyppymäisen askeleen paikoillaan, mutta tuota alkoi huimata. Pysähtyi paikoilleen ja yritti katsoa Sadetuulta, mutta kaikki näytti epäselvältä ja sumealta.